Jarno Pennanen: Elokuun päivä (WSOY 1944)

0

Jarno Pennasen runokokoelma Elokuun päivä alkaa Rukouksella ja päättyy Iltahuokaukseen. Lukijaa ei tarvitse kovastikaan johdatella ymmärrykseen, että nimi viittaa vahvasti runokokoelman konstruktioon. Runot muodostavat, tosin väljästi, yhden päivän ihmiselämässä, ja vielä väljemmin yhden ihmiselämän. En kutsuisi tätä kokoelmaa miksikään all time favourite -runokokoelmakseni, sillä siinä on sellaisiakin asioita joista en niin pidä. Se on esimerkiksi liian laaja, kokoelmassa on runoja turhan paljon pysyäkseen edes joten kuten tiiviinä kokonaisuutena. Toisaalta, tematiikan huomioiden, niitä ei ehkä olekaan liikaa: sattuuhan ihmiselämäänkin vaikka minkälaisia päiviä, jotka eivät välttämättä muistuta toisiaan edes etäisesti. Mutta miksi sitten haluan kirjoittaa tänne Lukemistoon juuri tästä teoksesta?

Jarno Pennanen (s. 8.10.1906 – k. 24.7.1969) oli elämänsä aikana melkoinen moniottelija. Kulttuuriperheeseen syntynyt Pennanen oli toimittaja ja kirjailija, joka vaikutti yhteiskunnassa monin eri tavoin, mm. Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja taiteilijajärjestö Kiilan jäsenenä. Hän oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen, ja joutui mielipiteidensä vuoksi Etsivä Keskuspoliisinkin kiinnostuksen kohteeksi. Jatkosodan aikana hän oli jopa vangittuna poliittisista syistä.

Jarno Pennasen historia antaa avaimia runokokoelman avaamiseksi. Ainakin se antaa huomattavasti enemmän mielenkiintoa runoja kohtaan. Teosta voi yhtäältä lukea politiikan kautta, sillä kokoelman runot lienevät osaksi syntyneet hänen vankeusaikanaan, osa sen jälkeen. Vankeusaikaa ei merkityksenä voi vähätellä; kokoelma on ilmestynyt 1944 ja Wikipedian mukaan Pennanen oli vangittuna 1943-1944.

Jumala rappaa lumella ja sateella / kävelykoppini uudestaan joka aamu.

Vaikka vankilasta kertovissa runoissa ei juurikaan “herkutella” yksityiskohdilla, niiden onnistuu silti hätkähdyttää. Lieneekö syy siinä, että jo pelkkä ajatuskin vankilaan joutumisesta poliittisten mielipiteiden vuoksi on Suomessa tänä päivänä kovin vieraalta tuntuva ajatus. Mutta niin ei ollut ennen. Selvää on, että Pennanen on tuomiota kärsiessään todella kärsinyt. Itsemurha-ajatuksiinkin kokoelmassa annetaan viitteitä:

Ääneti paljastin ranteeni, kapea se oli, / sinisuoninen. // Vaikeinta oli löytää valtimo.

Silti vankila-aikaa kuvaavat runot ovat selvästi vähemmistönä kokoelmassa. Se on osaltaan sääli, sillä jo pelkästään niistä olisi takuulla riittänyt kiintoisaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta tällöin teokseen olisi sekoittunut pakostakin enemmän politiikkaa, ja ehkä Pennanen on halunnut pitää sen vain pienenä osana.

Vankilarunojen oheen Pennanen kirjoittaa lapsistaan. Luen heidät jonkinlaiseksi lohduksi toisaalta edessä vielä oleville vaikeuksille, ja toisaalta taakse jo jääneille koettelemuksille. Tästä Elokuun päivässä on pääosin kyse: suorasukaisesti romantisoiden Pennanen kirjoittaa yksittäisiä tuntemuksiaan esiin perheestään ja elämästään, aivan kuin jonkin tapahtuneen johdosta osaisi niitä nyt katsella erilaisin silmin. Veikkaan täksi tapahtumaksi vankila-aikaa, sen luomaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskuntaa kohtaan. Kun maailma jossa elää tuntuu vieraalta, vain perhe tuntuu tärkeältä.

Katso silmiini, ja iäti seuratkoot sinua / kauneimmat uneni!

Pennasen runous on Elokuun päivässäkin vapaassa mitassa. Modernistiset runot saavat seurakseen, melko yllättäenkin, myös tiukkamittaisia tanka-runoja. Ne alleviivaavat kokoelman eräänlaista yllätyksellisyyttä, kuten muutamat harkitusti ripotellut loppusoinnutkin. Yksinään kokoelma seisoo melko huojuvilla jaloilla, mutta tuntien hivenenkin Jarno Pennasen henkilöhistoriaa, ne saavat ulottuvuuksia jotka koskettavat ja jättävät jälkiä, ja joiden ansiosta kyseinen teos nousee minulle tärkeäksi sotien jälkeen julkaistuksi kokoelmaksi.

Oikeastaan yksi kysymys nousee ylitse muiden kokoelmaa lukiessa: kuinka voi olla niin, etten havaitse oikeastaan minkäänlaisia viitteitä jatkosotaan, vaikka se on ollut niin teoksen julkaisun kuin eittämättä sen kirjoittamisenkin aikaan hyvin ajankohtainen?

Vain yksi edes jollakin tapaa validi vastaus tulee mieleen, sen kaksi lahjetta: sota on ollut niin lähellä, ettei Pennanen ole halunnut siitä kirjoittaa ja/tai hänelle tapahtunut vielä henkilökohtaisempi tapahtuma on jäänyt vielä vahvemmin, päällimmäiseksi, mieleen, ettei sota ole päässyt puskemaan sen takaa teksteihin.

Viljo Kajava: Lintukauppias (Otava 1957)

kuva

Kaunis kansi, eikö totta?

Kuten kuva ja otsikko kertovat, Lukemiston ensimmäinen esiteltävä kirja on Viljo Kajavan Lintukauppias. Kotimaista lyhytproosaa siis. Valitsin tämän ensimmäiseksi opukseksi monestakin eri syystä: kyse on minulle tärkeästä teoksesta, olen lukenut sen muutamaan otteeseen ja aina se jaksaa miellyttää. Lisäksi en usko, että kovinkaan moni on tutustunut Kajavan proosaan.

Ne, ketkä tuntevat Kajavan kirjallista tuotantoa, mieltävät hänet runoilijaksi. Ihmekös tuo; kolmenkymmenenkuuden runoteoksen lisäksi hän julkaisi myös proosaa, mutta huomattavasti vähemmän. Esikoisteos, runokokoelma Rakentajat ilmestyi 1935 (Kirjailijain kustannusliike) kirjailijan ollessa 26-vuotias ja viimeisin teos, niin ikään runokokoelma, Vielä piirrän viivan (Otava) 1996, kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Lintukauppias ilmestyi 1957, ja sen jälkeen proosateoksista ilmestyi vain romaani Nuoruuden aamu ja ilta, vuonna 1958. Kajavan proosa ei siis ollut niin sanotusti “pinnalla” viime aikoina – sitä ei ilmestynyt. Silti, Lintukauppias on hyvä esimerkki teoksesta, joka kestää aikaa.

Teos sisältää seitsemäntoista novellia. Koska kirja on ohuehko, kaikkiaan 132-sivuinen, novellit ovat keskimäärin lyhyitä. Pituus määrittääkin hyvin novellien luonnetta: tunnelmapalasia, kuvauksia tärkeistä hetkistä ihmiselämässä, ajankuvia. Mutta kaikessa lyhykäisyydessäänkin yksittäinen novelli onnistuu kertomaan isoja asioita esiin, eikä se ole ihme: tematiikka pyörii ihmisen perustunteiden ympärillä. Yhteiseksi nimittäväksi tekijäksi voisi sanoa rakkauden ja sen myötä lohdun: muistojen avulla pinnan alta löytyy sitkeä ihminen. Lintukauppiaan novelleissa henkilöhahmoille käy pääsääntöisesti hyvin, he osoittautuvat vahvoiksi ja joko vaikeuksien jälkeen ottavat itseään niskasta kiinni kuten kirjan avausnovellissa Savimaljakko, jossa pienen tytön avulla miehen onnistuu kirjaimellisesti nousta jaloilleen jatkamaan elämäänsä; saavat uskonsa takaisin rakkauteen, kuten novellissa Nukke joka osasi sulkea silmänsä käy; tai kykenevät vanhoina muistellen, kuoleman kynnyksellä, vihdoin ymmärtämään omia tunteitaan ja sitä kautta tekojaan ja antamaan anteeksi niin itselleen kuin muillekin, kuten nainen novellissa Alina Niemen verenpisarat. Vahvojen teemojen lisäksi lukijan huomio kiinnittyy novellien miljöihin: Helsingin lisäksi ollaan ainakin Amsterdamissa, Pariisissa, ja muistikuvien Tirolissa.

Minun on lopultakin hyvä olla, nyt kun en enää kanna mitään taakkaa, paitsi hiukan vanhanihmisen turhia ajatuksia ja tätä turhaa, tuskallista anteeksiantoa Henrikssonia kohtaan.

Kuten runoilijalta sopii odottaa, novellien kieli on herkkää ja lauseet ovat kokonaisuudessaan merkityksiltään täysiä. Kieli on kertovaa. Ylimääräistä kuvausta ei juurikaan ole, dialogia on säästeliäästi ja novellit ovat rakenteeltaan kuin pieniä karamellejä. Ne on helppo hahmottaa ja lukiessa pitää kielen päällä. Vaikka teos on ohut, minulta meni tälläkin kertaa yllättävän pitkä aika sen lukemiseen. Kajavan kieli on soljuvaa ja eteenpäin kulkevaa, mutta silti halusin kunkin novellin jälkeen hengähtää ja jäädä tunnustelemaan niiden jälkimaininkeja – yllättävän pitkään mielessä resonoivia tunteita. Vaikka paikoitellen lapsekas romanttisuus ja rakkauden ylistys tuntuvat turhan ylitsevuotavilta, lukukokemus oli jälleen kerran mahtava. Vain Kirsikkapuu -novelli jäi etäiseksi, kuten aiemminkin. En vain pidä siitä; se on jotenkin sekava ja tyyliltään eriävä tuohon kokoelmaan.

Mikä tämä on?

Täh? Mistä on kyse? Mikä tämä on?

On paljon kirjablogeja, joissa kirjoitetaan useimmiten uusista, uunituoreista kirjoista. Se on hienoa. Nykyään kirjan elinkaari on kuitenkin harmittavan lyhyt. Kun opus syksyllä julkaistaan, jos se ei kummempaa huomiota herätä, on se seuraavana keväänä jo unohdettu ja ostettavissa alelaarista.

“Lukemiston” tarkoitus on kasailla allekirjoittaneen lukukokemuksia vähän vanhemmista, ennen vuotta 2000 ilmestyneistä teoksista. Kirjoitusten tarkoituksena ei ole toimia minkäänlaisina myöhäisherännäisinä kritiikkeinä, vaan pikemminkin herättäjinä, että huomiota voi kohdistaa jo olemassa olevaankin, vähän patinoituneeseen kirjaan. Kirjastot ja antikvariaatit ovat pullollaan vanhempaa lukemistoa. Niiden taika ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Ne ovat vain unohtuneita, mikä on sääli.

Blogi päivittyy säännöllisen epäsäännöllisesti. Ehkä enemmän säännöllisesti. Kommentit ovat erittäin tervetulleita!